Etusivu
Yleistä siileistä
Meidän siilit
Siilien värit
Siilien sairaudet
Siililajit
Ruokinta
Kuvia
Poikueet
Linkit
Yhteystiedot
Vieraskirja
Suomen Siiliyhdistys

 

Lyhyt historia ja lajit:

 

Eurooppalainen siili kuuluu siilien heimoon, joka taas kuluu hyönteissyöjien lahkoon. Siilien heimo on maailman vanhimpia nisäkäsheimoja. Siilien esi-isät elivät maapallolla (Aasiassa) jo 35-55 miljoonaa vuotta sitten. Mongoliassa on löydetty 80 miljoona vuotta vanha hyönteissyöjän fossiili, joka saattaisi olla siilien heimon kantalaji. Siili on osoittautunut erittäin sitkeäksi ja sopeutuvaiseksi verrattuna moniin muihin nisäkkäisiin, jotka ovat kuolleet jo sukupuuttoon.
Nykysiili on lajina noin miljoona vuotta vanha. Laji on joutunut sopeutumaan mm. jääkausiin ja pohjoisimmilla alueilla (kuten Suomessa) siili on selvinnyt talvihorroksen avulla. Etelässä (esim. Afrikassa) asustavat lajit ovat taas liian pieniä talvehtimaan. (Turtia 1998, 14--18.)

Siilejä on neljä sukua: siilit (Erinaceus), korvasiilit (Hemiechinus), afrikkalaiset siilit (Atelerix) ja aavikkosiilit (Paraechinus).
Lajeja näissä suvuissa on n. neljätoista. Kaikki siililajit muistuttavat toisiaan: yhteistä ovat piikit. (Turtia 1998 14--18.)

 

Siili sanan etymologiaa:

Latinaksi siili on ericius, mikä on tarkoittanut muinoin sotakalustoon kuulunuta rautapiikeillä varustettua hirttä. Suomen kielessa sana siili on vanhaa perua. Sillä on tunnistettava vastine kaikissa suomen lähisukukielissä (mm. viron siil) jopa mordvassa, mistä päätellen sana on kuulunut jo varhaiskantasuomen sanastoon. Muinainen anglosaksinen siiliä tarkoittava sana on il, ja samaa juurta on myös nykysaksan Igel ja ruotsin kielen igelkott. Norjassa ja tanskassa nimi viittaa sikaan (piggsvin/pinnsvin/pindsvin --> suomeksi piikkisika), englanniksi siili on hedgehog, pensasaitasika.
(Turtia 1998, 14--15.)

 

Siilien levinneisyys Suomessa:

Siili on saapunut Suomeen vasta 1900-luvun vaihteessa. Se on tuotu meille muualta Euroopasta. Aluksi siilejä sijoitettiin Ahvenanmaalle,  myöhemmin muuallekin Etelä-Suomeen. 1950-luvulla levinneisyyden pohjoisraja oli linjalla Oulu-Ilomantsi. Satunnaisesti siilejä on tavattu myös Rovaniemellä ja jopa Ivalossa. Ilman siirtoja siili ei kuitenkaan olisi levinnyt. Pohjoiseen leviämistä rajoittaa mm. kesäkauden lyhyys ja talven pituus. Siili tarvitsee tietyn ajan, jona se on hereillä, jotta se ehtisi lisääntymään. Suomessa siili on horroksessa seitsemän kuukautta ja loppujen viiden kuukauden aikana on siilin pystyttävä pariutumaan, hoitamaan poikaset ja lihottamaan itsensä talvea varten. Myös poikasten on ehdittävä lihomaan tarpeeksi. Siilin levinneisyyttä pohjoiseen estää myös lehtipuiden vähyys ja puuttuminen, siili tarvitsee kuivia lehtiä pesäaineikeen. Koska siili ei kuulu Suomen alkuperäis eläimistöön, on talvikuolleisuus kovin suuri. (Turtia 1998 18--20.)

Siili asuu lähes aina ihmisen läheisyydessä. Havumetsässä se ei viihdy. Yleisimmin siilin tapaa puutarhoista, puistoista, pitkistä heinikoista ja niityiltä sekä pientalojen pihoilta. Syynä tähän on se, että siilin ravintoa löytyy parhaiten näiltä alueilta. Elinalueesta on siilille paljon haittaa: liikenne on vilkasta ja ihmisen toiminta, kuten ruohonleikkaus yms, aiheuttavat loukkaantumisia. Siilin pahin uhkatekijä on siis ihminen. Siilistä on hyötyä ihmisille: se syö etanoita ym. hyönteisiä ja puhdistaa pihat raadoista. Ihmiselle siilistä ei ole mitään haittaa. (Turtia 1998, 20-21)

 

Siilin ulkonäkö ja rakenne:

Siiliä ei voi ulkonäön perusteella sotkea mihinkään toiseen eläimeen. Myös siilin molemmat sukupuolet näyttävät samalta. Yleisväritys on yleensä ruskean ja kermanvalkoisen kirjava (piikit). Kaukaa katsottuna siili näyttää ruskeanharmaalta. Kuono ja jalat ovat lähes mustat. Täysikasvuinen siili on 20-30 cm pitkä ja painaa Suomessa vuoden ikäisenä 450-700 grammaa. Vanhana enimmillään noin 1,2 kiloa. Väritys vaihtelee hieman eri maissa: Iso-Britanniassa siili on keskimäärin tummempi ja Espanjassa vaaleampi. Koko ja paino vaihtelevat myös vuodenaikojen mukaan. (Turtia 1998, 22-23)

Siili vaikuttaa pyöreähköltä, koska sillä on selkää ja kupeita peittävä ympyränmuotoinen iholihas. Tukiranka on hyvin tavanomainen. Kallo on matala, mutta poskiluut ovat leveät. Suu näyttää olevan alhaalla pitkän suipon kuonon vuoksi. (Turtia 1998, 22-23.) Siilin etummainen hammaspari on muita huomattavasti suurempi. Sitä seuraa yläleuassa 5+5 rakenteeltaan yksinkertaista ja lähes samankokoista "välihammasta", joista 2 etu-, 1 kulma- ja 2 poskihampaita. Alaleuassa on 3+3 hammasta, joista 1 etu-, 1 kulma- ja 1 poskihampaita. Takimmaisia poskihampaita kussakin leukapielessä on neljä. Ne ovat leveät ja tylppäpiikkiset. Siilin häntä on noin 15-40 mm pitkä, korvat 20-32 mm pitkät ja piikit noin 20-25 mm pitkät. (Siivonen 1967, 64.)

Siili on kanta-astuja. Raajat näyttävät siksi lyhyiltä, vaikka todellisuudessa ovatkin melko pitkät, takaraajat noin 10 senttiä, eturaajat hieman lyhyemmät. Kynnet ovat voimakkaat ja anturat vahvat. Siili kaivaa yleensä vain pesäkolonsa, mutta on myös hyvä kiipeämään. Siili osaa myös uida. Vaikka siili vaikuttaa kömpelöltä, se on yllättävän notkea ja pääsee ahtaistakin koloista. (Turtia 1998, 23-25.)

Siilin aivot ovat sen kokoon nähden pienet, vain noin 3,5 gramman painoiset. Koska siili ei harrasta sosiaalisia kontakteja lajitovereidensa kanssa, ei sen aivot ole juurikaan kehittyneet siihen tarkoitukseen. Siili kuitenkin hoitaa hyvin jälkeläisiään ja käyttää monipuolista ravintoa, jonka se etsii laajalta alueelta. Tämä ei ole tyypillistä pieniaivoisille nisäkkäille. (Turtia 1998, 28-29.)

Siilillä on siis piikit ja karkea karva suojanaan. Karva on vaaleahkon ruskeaa tai harmahtavan ruskeaa. Kuonosta silmiin ulottuu tummempi "naamari", maski. Karvat muodostavat kupeille "liehukkeen" ja vanhoilla siileillä karvat ovat melko pitkät. Karvojen pituus on perinnöllistä. Piikit ovat muuntuneita karvoja ja muodostuneet kertiinista. Keskikokoisella siilillä on jopa 5000-6000 piikkiä, isoimmilla 7500. Piikki on reilun parin sentin pituinen ja noin 1-2 mm paksu. Se kiinnittyy ihoon pallomaisesta nupista ja taipuu tyvestä kaulan kohdalta erisuuntiin pienten lihasten avulla. Piikki on ontto ja sisältää vain ilmaa, joten se on kevyt. Piikin pää on todella terävä. Piikki kestää noin vuoden ja uusiutuu sitten. (Turtia 1998, 30-33.)

 

Siilin aistit

Siilin tärkein aisti on hajuaisti. Aivojen hajukeskukset ovat huomattavan suuret ja se todistaa hajuaistin merkitystä. Siili voi haistaa lierot jopa kolmen sentin syvyydestä ja murskaantuneen koppiaisen metrin päästä. Siili haistelee maata ja ilmaa jatkuvasti. Pieni pyöreä nenänpää muistuttaa koiran kirsua. Nenänpää onkin terveellä siilillä kylmä ja kostea. Siili osaa myös nyrpistää nenäänsä eikä nenänpäässä ole rustoa. Hajuaisti ei kuitenkaan ole kovin tarkka, vaan siili haistelee vähän sinne päin... Korvat ovat pienet ja pyöreähköt ja niitä peittää ohut karva. Kovakaan melu ei siiliä välttämättä häiritse, mutta äkillisiä ääniä se pelästyy, varsinkin korkeita. Kuulo on aisteista toiseksi tärkein. Siilin näköaisti ei ole kovin hyvä ja se saattaa olla likinäköinen. Siilit saattavat kiireessä törmätä esineisiin ja esteisiin. Näön perusteella siili tunnistaa hahmoja ja rakennuksia, tai puita, jotka ovat tutun polun varressa. Makuaisti on hyvä. (Turtia 1998, 28-30)